Пеликан

SALAPERÄISET HEIMOT SINISILLÄ VUORILLA

Artikkeli on suomeksi julkaista alunperin Tietäjässä v. 1911. V. H. Valvanne oli Tietäjän toimitussihteerinä tuolloin, ja tämä kirjoitus on todennäköisesti hänen vapaamuotoinen suomennoksensa lisäyksineen, sillä eihän H. P. B. itse olisi kirjoittanut esimerkiksi "vielä madame Blavatskyn aikana" jne. — Pirkko Salonen [Valon airut -teoksen toimittaja]

Kirjoitus on kokonaisuudessaan saatavana Biokustannuksen julkaisemana laitoksena nimellä "Sinisten vuorten kansa" [2004]. — toim. huom.

H. P. Blavatsky kirjoitti eräälle venäläiselle lehdelle sarjan mitä merkillisimpiä artikkeleita yllä olevalla otsikolla. Sittemmin ovat nämä artikkelit ilmestyneet mm. saksaksi kirjan muodossa. Ne kuulostavat kuin satumaailman kertomuksilta ja kuitenkin ne ovat tarkkaa todellisuutta, asiakirjojen vahvistamaa. Lyhyt selonteko niistä kiinnostanee suomalaista lukijaa.

Intian eteläosassa on Doddabettan korkea, jyrkkä vuoristo. Viime vuosisadan alussa, kun Englanti oli ottanut haltuunsa Intian, olivat Doddabettan vuoret tutkimattomana paikkana heidän alueensa keskellä. Ei kukaan ajatellutkaan niitä tutkia. Maan asukkaat pitivät vuoristoa pyhänä paikkana, johon ihminen ei saanut astua: se oli deevojen asuinpaikka. Huimaavaan korkeuteen kohoavat nämä vuoret, yli pilvien, ja niiden huippu on aina sininen. Vaikka mistä tahansa tai milloin tahansa näitä vuoria katselisi, aina ne ovat siniset kuin safiiri. Mikä ihana näky, kun päivänpaisteiset metsät rinteillä vähitellen sulautuvat sinisiin huippuihin! Kun englantilainen metsästäjä saapui lumottujen vuorten juurelle ja pyysi opasta saattamaan itseään ylöspäin, niin sanottiin hänelle, että siellä oli vain pääsemättömiä kuiluja, joissa pahat henget asuskelivat.

Syyskuussa v. 1818 kaksi englantilaista virkamiestä, Whish ja Kindersley, lähti Coimbaturiin metsästämään "shikaarien" seurassa. Nämä shikaarit ovat kuuluisia verrattomasta kylmäverisyydestään. Kurja pyssypahanen kädessään, väkevänhajuisten kasvien verhoamana shikaari hiipii ihan tiikerin viereen ja ampuu luodin sen korvaan. Nyt englantilaiset pyysivät näitä shikaareja seuraamaan itseään ylös "sinisille vuorille". Mutta nämä kauhistuivat sellaista ajatustakin, ja he heittäytyivät maahan vapisten. Hallitukselle antamassaan raportissa kertoivat englantilaiset, ettei miehiä saatu jalkeille "meidän molempien vahvojen vitsojen yhteistyölläkään". (Kaunis kuvaus siitä kuinka englantilaiset vielä silloin kohtelivat Intian alkuperäisiä asukkaita!) "He vapisivat kaikkia jäseniä myöten ja sanoivat: ei kukaan ole koskaan palannut sieltä elävänä." Sen tähden englantilaisten täytyi palata takaisin kylään. Siellä he kutsuivat kylänvanhimmat koolle ja kyselivät niiltä, mitä he tiesivät sinisistä vuorista. Nämä kertoivat, kuinka muuan englantilainen uudisasukas oli kerran lähtenyt varoituksista huolimatta kiipeämään ylöspäin eikä ollut koskaan sieltä palannut. Eräänä päivänä vanha pyhä apina tuli tapansa mukaan alas vuorilta kylään ja sillä oli päässään kadonneen miehen saapas: varmaan siis pahat henget olivat hänet repineet rikki, arvelivat kyläläiset. Toisen kerran oli juopunut shikaari mennyt yli kielletyn maan rajan ja tavattu kuolleena sen rajalla.

Englantilaiset lähtivät pois, mutta heidän uteliaisuutensa oli herännyt. Viikkoa myöhemmin he palasivat ja kertoivat kylän asukkaiden kauhuksi, että kolmen päivän kuluttua tulisi kokonainen sotamiesosasto nousemaan vuorille. Kun tämä uutinen saapui, useat kyläläisistä lupasivat "istua dharnaa" so. kuolla nälkään sahibien ("herrojen") oven edessä, jolleivät nämä luopuisi jumalattomasta aikeestaan. Brahmiinit lukivat manauksia ja kolmeen päivään ei kylässä kuulunut muuta kuin valituksia. Mutta mikään ei auttanut. Kun millään hinnalla ei saatu oppaita, lähtivät englantilaiset ilman oppaita vuorille. Matkalla he ottivat kiinni kaksi miestä ja antoivat näille kaksi vaihtoehtoa: joko he vapaaehtoisesti näyttäisivät tietä ja saisivat runsaan palkan, tai heidät pakotettaisiin kuitenkin seuraamaan mukana, mutta saisivat siinä tapauksessa vankeuden palkakseen. Silloin he suostuivat "näyttämään tietä", vaikka seutu heille itselleen oli yhtä tuntematon kuin englantilaisille. Ei kulunut kauan ennen kuin tiikeri sukelsi pensaista, sieppasi toisen miehen ja katosi äänettömästi, niin kuin maa olisi niellyt sen, ennen kuin kukaan ehti huomatakaan. Kuljettiin eteenpäin, mutta yhtäkkiä toinen opas kaatui kuolleena maahan. Hänen hautansa on vielä tänä päivänä sillä paikalla. Silloin taikauskoiset irlantilaiset pelästyivät, mutta Whish ja Kindersley eivät tahtoneet tyhjin toimin ja häpeissään palata takaisin. He päättivät kulkea eteenpäin ilman oppaita, joista ei mitään hyötyä ollutkaan. Miltei pystysuoria kallioita he kiipeilivät äärettömällä vaivalla, kunnes pääsivät ikuisen sumurajan yläpuolelle. Siellä he tapasivat suunnattoman, 8 metriä pitkän boakäärmeen, joka sylissään puristi yhden irlantilaisen kuoliaaksi.

He kulkivat ylöspäin, kunnes yhtäkkiä tapasivat joukon elefantteja, jotka taistelivat keskenään. Silloin koko osasto suuresti peläten syöksyi eri tahoille. Toinen toisensa jälkeen he seuraavana päivänä palasivat takaisin kylään, mutta englantilaiset Whish ja Kindersley jäivät kumppaneistaan ja eksyivät vuorille. Monta päivää he kulkivat ylös ja alas hirmuisia jyrkänteitä, eläen marjoilla ja hedelmillä. Yöllä he kiipesivät puihin tiikereitä ja elefantteja pakoon. Toinen valvoi aina kun toinen nukkui. Turhaan he etsivät paluutietä. Aina tuli vastaan ylipääsemätön rotko, minne he pyrkivätkin, ikään kuin olisivat olleet lumoutuneina. Sen tähden täytyi heidän mennä yhä kauemmaksi ylöspäin tuntemattomiin maihin. Usein täytyi heidän kiivetä puihin ja huipulta hypätä vuoren harjalle. Yhdeksän päivää kului. Kaikki toivo oli mennyt. Nyt päättivät he suoraan kiivetä vuoriston korkeimmalle huipulle. Voi kuvailla heidän tunteitaan, kun he seisoivat tässä suunnattomassa korkeudessa ja katselivat ympärilleen. Kaksisataa peninkulmaa joka suunnalle oli avointa maata: vihreitä ja punaisia ja sinisiä vuoria ja kaukana siintävä valtameri. Mitä korkeammalle he olivat nousseet, sitä ihanammaksi oli tullut luonto ja nyt, jolleivät olisi olleet niin uupuneita, ei heidän ihastuksellaan varmaan olisi ollut rajoja.

Näillä korkeuksilla vallitsee ikuinen kevät. Tammikuun ja joulukuun hallayöt eivät voi sille seudulle mitään, sillä ainakin keskipäivällä on taas lämmintä. Kaikki on aina tuoretta ja vihreää, kaikki tuoksuu ja kukoistaa vuoden läpeensä. Sadeajalla muistuttavat vuoret lasta, joka hymyilee kyyneltensä välissä. Näillä vuorilla on kaikki outoa ja hämmästyttävää alhaalta tulijalle. Madrasin kulonurmet ja kaktuspensaat muuttuvat mahtaviksi tammipuistoiksi ja reheviksi viidakoiksi, joissa elefantitkin voivat olla piilosilla. Täällä laulaa venäläinen satakieli ja käki laskee munansa pikkulintujen pesiin. Omenapuun oksilta laulavat linnut, joita ei muualla Intiassa tunneta, ja viidakosta kuuluu joskus tiikerin karjunta tai villin puhvelin mylvintä. Väliin on ilmassa salaperäinen humina, sitten taas on kaikki hiljaista. Luonnonystävän korva voi sellaisina äänettömyyden hetkinä kuulla luonnon suonien tykytyksen ja tuntea miljoonien näkyväisten ja näkymättömien olentojen elämänilon. Ei ole helppo unohtaa sinisiä vuoria, jos kerran on siellä käynyt. Luonto näyttää tänne koonneen kaikki hajanaiset voimansa yhteen kohtaan, että koko suurenmoisen luomakunnan osat yhtä aikaa nähtäisiin. Tässä ihanassa ilmanalassa ovat yhtyneinä etelän ja pohjolan kaikki tuotteet. Tässä on kaikki vastakohdat: milloin se taas muistuttaa voimastaan metsien suurenmoisuudella ja villieläinten karjunnalla, milloin se taas astuu alas valtaistuimeltaan ikään kuin ponnistuksestaan väsyneenä ja nukahtaa orvokkien ja lemmikkien ja liljojen syliin. Siinä suuri ja mahtava äitimme makaa levossa ja sitä leyhyttelee viileä tuulahdus ja perhosten siipien suhahdus. Luonto on Intiassa ankara eurooppalaiselle, mutta tässä se näyttää ikään kuin tarjoavan sovinnon kättä. Kaikki voimattomuutta potevat intialaiset ja eurooppalaiset Madrasin piirikunnasta rientävät meidän päivinämme näille vuorille. Virallinen raportti sanoo: "Nilgiriksen ilmanalaa voidaan varmuudella pitää terveellisimpänä koko Intiassa. Ainoastaan sellaisissa tapauksissa, jolloin sisäiset elimet kerrassaan ovat turmeltuneet, tapahtuu, että trooppinen ilma ei parantaisi sairasta näillä vuorilla." Näille vuorille on koottuna kaikki, mikä maan päällä on ihaninta. Monen jalan korkuiset ruusupuut ja liljat kukoistavat yhdessä. Vuoristo on likellä päiväntasaajaa, mutta sen huimaava korkeus — noin 2500 metriä — estää tukahduttavan kuumuuden ja ilma on aina ohut, keveä ja kirkas. Voi ajatella sään ihanuutta, kun Ootacamundissa vuoden kylmimmän ja kuumimman päivän erotus ei koskaan ole enempää kuin 18 astetta (meillä yli 50). Siniset vuoret ovat tulleet yleiseksi lepo- ja parannuspaikaksi. Ootacamundin kaupunki, joka on kohonnut näille ennen tuntemattomille vuorille, käsittää jo 12 000 asukasta.

Nuo kaksi englantilaista, jotka puoleksi vastoin tahtoaan olivat nousseet näihin suunnattomiin korkeuksiin kauaksi kaikista tasankojen asumuksista ja täällä löytäneet maallisen paratiisin, jäivät äkkiä seisomaan kuin kivettyneinä. He huomasivat edessään majan, jollaista eivät milloinkaan olleet nähneet, pyramidinmuotoisen, ilman ovia ja ikkunoita. Sen edustalla oli heidän sanojensa mukaan "joukko jättiläisiä, epämuotoisten kääpiöiden ympäröiminä". He piiloutuivat nopeasti pensaisiin ja alkoivat nyt todella uskoa, että näillä vuorilla piili jotakin salaperäistä. Pensaista he tähystelivät ja näkivät puhvelilauman liikuskelevan laitumella lähistöllä.

Mutta kauan he eivät pysyneet piilossa. Apinat huomasivat heidät ja alkoivat pommittaa heitä oksilla ja kivillä. Puhvelit nostivat päänsä ja päästivät äänen. Tuossa tuokiossa kääpiöt olivat heidän ympärillään, vetivät heidät esille ja toimeenpanivat hurjan tanssin heidän ympärillään, huutaen ja ilkkuen. Heidän ilkeästä hajustaan Kindersley meni tainnoksiin.

"Jättiläiset" sitä vastoin osoittautuivat ystävällisiksi. He antoivat tulijoille mainiota puhvelinmaitoa, juustoa ja sieniä ja valmistivat heille majassa vuoteen. Nämä olivat sinisiä vuoristoja hallitseva ihmeellinen rotu todat, joista ympäristön kansat kyllä olivat kuulleet, vaikkeivät olleet mitään puhuneet, kun pitivät heitä deevoina eli jumalina. Heidän olemassaolonsa oli nyt paljastettu maailmalle. Sinä yönä he pitivät juhlallista kokousta ja ratkaisivat siinä kansansa kohtalon. He eivät koskaan ennen olleet nähneet valkoista miestä, mutta he olivat jo kauan tienneet, että heidän vuorilleen "laskevan auringon puolelta" tulisi ihmisiä, joille heidän tulisi luovuttaa osa maastaan. Sillä nämä suunnattomat vuoristot olivat ikimuinoisista ajoista asti olleet heidän omansa ja kääpiökansat ja muut myöhemmin tulleet heimot olivat palvelleet heitä alamaisina ja tuoneet heille luonnontuotteita veroksi...........

jatko--->>_Siniset_v.zip  ladata