Linnoitusten historiaa keskiajalta 1800-luvun alkuunSuomi
oli sekä itäisen Konstantinopolin että läntisen Rooman kirkon
ristiretkien kohteena 1000 - 1200 luvuilla. Läntisen kirkon ja esivallan
edustaja Ruotsi perusti 1200-luvun lopulla Turun, Hämeen ja Kuusiston linnat
hallintotukikohdikseen. Viipurin linnan perustamisvuonna 1293 alkaa varsinainen
Ruotsin ja Venäjän - ensin Novgorodin, sitten Moskovan - välinen
kamppailu Itämeren herruudesta ja sen ohessa Suomen hallinnasta. Vastakkain
olivat Torkkeli Knuutinpoika ja Aleksanteri Nevski. ja he käynnistivät
sen ajan kilpavarustelun, linnoitusten rakentamisen.
Ruotsi valtasi 1294 Novgorodin valtapiiriin kuuluneen, 1200-luvun puolivälissä
rakennetun muinaiskarjalaisen Korelan linnoituksen ja nimesi sen Käkisalmeksi.
Jo muutaman kuukauden tkuluttua Novgorodin sotajoukot valtasivat sen takaisin
ja alkoivat 1310 rakentaa uutta vahvaa Korelan linnoitusta. Samoihin aikoihin
ruotsalaiset perustivat Nevajoen suulle Maankruunu (Landscrona)-nimisen linnan.
Valtataistelu taukosi 1323 Pähkinäsaaren rauhaan. Sen jälkeen
novgorodilaiset alkoivat rakentaa Pähkinäsaarelle rajavarustusta,
Pähkinälinnaa. Kun kamppailu alkoi uudelleen, puinen linnoitus paloi,
parikymmentä vuotta valmistumisensa jälkeen. 1300-luvun puolivälissä
Novgorodin joukot alkoivat rakentaa sen tilalle kivistä tyypiltään
muinaisvenäläistä Pähkinälinnaa.
Linnoitukset rakennetaan kestämään tuliaseita
Venäjän sisäisessä valtataistelussa kaikki Novgorodin
maat siirtyivät 1470-luvulla Moskovan hallintaan. Se johti kaikkien linnoitusten
uudenaikaistamiseen. Vanhat varustukset purettiin lähes kokonaan ja korvattiin
kivisin, uutta aseistusta ja tuliaseita kestävin kivirakentein. Erityisesti
tykkitorneja rakennettiin.
Myös Ruotsin Itämaaksi nimitetyn Suomen alueella Viipurin linnaa
uudistettiin. Lisäksi 1475 tienoilla Ruotsi alkoi rakentaa Viipurin linnan
itäpuolelle kasvaneen kaupungin suojaksi maaston mukaan polveilevaa kaupunginmuuria
tykkitorneineen. Samaan aikaan ryhdyttiin rakentamaan Viipurin sisarlinnoitusta
Olavinlinnaa.
Sotia ja bastioneja
Seuraava vuosisata merkitsi useita Ruotsin ja Venäjän välisiä
sotia.
Pitkän vihan aikana (1570-1595) Ruotsin Pontus de la Gardie valtasi
Käkisalmen 1580, jonka jälkeen linnoitus uudistettiin. Lukuisten
kivirakennusten lisäksi Käkisalmen linnoitukseen rakennettiin Jakob
van Stendahlin suunnittelemat, etelä-eurooppalaisten esikuvien mukaiset
kolme bastionia. Viipurin linnan ulkonäköä muutettiin kuningas
Kustaa Vaasan vierailun jälkeen, jolloin aloitettiin pyhän Olavin
tornin uudelleen rakentaminen. Myös Viipurin keskiaikaisen kaupunginmuurin
itäpuolelle rakennettiin kaksi uudenaikaista bastionirintamaa, Äyräpään
ja Pantsarlahden bastionit.
Pitkän vihan päätteeksi 1595 solmitun Täyssinän
rauhan jälkeen Käkisalmi siirtyi kuitenkin taas Venäjän
haltuun. Nyt Ruotsi uskoi Moskovan Iivana Julman pyrkivän pohjoisten
alueiden hallintaan ja avaamaan meritien Jäämerelle. Laajentumispyrkimysten
torjumiseksi aloitettiin 1603 Kajaanin linnan rakentaminen.
Pontus de la Gardien johtama ruotsalainen sotajoukko sai Käkisalmen
taas haltuunsa 1611. Seuraavana vuonna ruotsalaiset valloittivat myös
Pähkinälinnan. Stolbovan rauhassa 1617 kaikki Suomenlahden ja Nevan
rantojen alueet linnoituksineen siirtyivät Ruotsille. Sinne muutti väkeä
Suomesta. Vuonna 1642 nykyisen Pietarin tienoille perustettiin linnoitettu
Nyenin kaupunki, Nevanlinna. Käkisalmen linnoitus uudenaikaistettiin
rakentamalla 1630 -1650 vanhan tykkitornin viereen viisi bastionia ja sisälle
suorakaiteen muotoinen kaupunki.
Bastionirintama Viipurin ympärille
Viipurin keskiaikainen kaupunki koki täydellisen muodonmuutoksen 1600-luvun
puolivälistä lähtien. Yhtenä syynä oli paloturvallisuus,
jonka takaamiseksi kaupunki ruutukaavoitettiin. Talot tuli rakentaa tiilestä
ja kivestä. Toisaalta ruutukaavoitus liittyi myös uusiin kaupunkirakentamisen
kansainvälisiin virtauksiin, jotka taas yhdistyivät uuteen puolustustekniikkaan.
Ruutukaavoitetun kaupungin ympärille rakennettiin 1700-luvun alkuun mennessä
bastionirintama. Samalla purettiin keskiaikainen kaupunginmuuri Pyöreää
tornia (huom. Pyöreä torni on rakennuksen nimi) lukuun ottamatta.
Myös Viipurin linna sai lopullisen muotonsa.
Suuri Pohjan sota johti alueluovutuksiin
1700-luvun alku merkitsi kahden suurvallan Ruotsin ja Venäjän valtataistelua,
suurta Pohjan sotaa. Vastakkain olivat tuskin 16-vuotiaana kuninkaaksi noussut
Kaarle XII ja Euroopassa sotataitoa ja laivanrakennusta opiskellut Pietari
Suuren suuri. Venäjän keisarin päämäärä
oli avata tie Suomenlahden kautta maailman merille.
Pähkinälinnan valtaus 1702 avasi tien Nevalle ja Pohjanmerelle
sekä oli lähtökohtana uuden kaupungin, Pietarin, rakentamiselle
uhmakkaasti jo sodan aikana 1703. Tulevan pääkaupungin suojaksi
rakennettiin Pietari-Paavalin linnoitus. Ruotsin jo alkuaan vaatimattomat
Nevanlinna ja Maankruunu tuhoutuivat nyt lopullisesti. Seuraavaksi Pietari
Suuren sotajoukot valtasivat Viipurin 1710 ja Käkisalmen.
Pietari Suuri ajanmukaisti linnoituksia ranskalaisen sotamarsalkka Sebastian
le Preste du Vaubanin bastionijärjestelmän mukaisesti. Pähkinälinnan
maavallit uusittiin kivirakenteisiksi ja linnoituksen sisään rakennettiin
komeita rakennuksia Pietarin kaupungin esikuvien ja mm. italialaisen arkkitehti
Terzinin piirustuksien mukaan.
Uudelle itärajalle perustettiin Hamina ja Lappeenranta
Ruotsi oli nyt menettänyt suurvalta-asemansa. Viipurin seudun menetysten
lisäksi Venäjälle oli jouduttu luovuttamaan Baltian maakunnat.
Ruotsin vastaveto Venäjän laajentumisen pysäyttämiseksi
oli perustaa heti Uudenkaupungin rauhan 1721 jälkeen kaakkoisen rajan
turvaksi kaksi linnoituskaupunkia: ympyrälinnoitettu ja säteittäistä
asemakaavaa noudattava Hamina ja epäsäännöllisen bastionirintaman
suojaama, ruutukaavoitettu Lappeenranta. Ne olivat Välimeren maiden renessanssiaikaisten
esikuvien mukaisia ihannekaupunkeja, joissa asukkaiden turvallisuudesta vastasi
bastionirintaman suojassa sijaitseva varuskunta.
Samaan aikaan Pietari Suuri päätti varmistaa pääkaupunkinsa
Pietarin turvallisuuden sekä maalla että merellä. Hän
rakennutti Retusaarelle (ven. Kotlin) merilinnoituksen, joka sai nimekseen
Kronstadt - Kruunukaupunki, jonka täydentäminen ja ajanmukaistaminen
jatkui toiseen maailmansotaan saakka. Pietarin puolustuksen maarintama varmistettiin
rakentamalla Viipurin linnan länsipuolelle Neitsytniemeen Pyhän
Annan Kruunun linnoitus.
Ruotsalaiset rakentavat Viaporin, nykyisen Suomenlinnan
Ruotsi halusi takaisin menetetyt alueet ja aloitti ns. hattujen sodan 1741-1742.
Se päättyi kuitenkin vielä uusiin alueluovutuksiin. Turun rauhassa
1743 rajalinja siirtyi Kymijoen läntiseen haaraan ja halkaisi Saimaan.
Hamina, Lappeenranta ja Olavinlinna olivat nyt Venäjän. Ruotsin
puolustus oli jälleen rakennettava uudelta pohjalta. Ruotsin valtionpäivät
päättivät 1747 rakentaa Kronstadtin vastapainoksi Helsingin
edustalle Sveaborgin merilinnoituksen, nykyisen Suomenlinnan sekä sen
etuvarustukseksi itään Loviisa-Svartholman kaksoislinnoituksen.
Venäjä jatkoi erityisesti Kronstadtin vahvistamista ja lisäksi
perusti Pietarin etuvarustukseksi uuden maalinnoituksen. Tämä Davidovin
ympyrälinnoitettu ja ruutukaavoitettu kaupunki rakennettiin 1773 nykyisen
Luumäen kuntakeskuksen Taavetin paikalle.
Kaakkois-Suomen linnoitustyöt kenraali Suvorovin johdolla
Venäjän pelko Ruotsin uudesta hyökkäyssodasta osoittautui
aiheelliseksi. Kustaa III teki 1788-1790 yrityksen vallata takaisin Uudenkaupungin
ja Turun rauhoissa menetetty Kaakkois-Suomi. Kustaan sota päättyi
kuitenkin ilman alueluovutuksia Värälän rauhaan 1790. Toistuvat
revanssiyritykset saivat kuitenkin aikaan sen, että Katariina Suuri määräsi
pääkaupunkinsa Pietarin suojattavaksi kolmiportaisella linnoitusvyöhykkeellä.
Intensiivisin linnoituskausi oli vuosina 1791-1792, jolloin kenraali, sittemmin
generalissimus Aleksandr Suvorovin (1730-1800) johdolla jälleen vahvistettiin
ruotsalaisten alulle panemia mutta hiekkavalleiksi jääneitä
Haminan ja Lappeenrannan varustuksia harmaakivimuurein ja etuvarustuksin.
Viipurin, Käkisalmen ja Davidovin eli Taavetin puolustustehoa parannettiin.
Olavinlinnan ympärille rakennettiin bastionirintama ja tykkitorneja korotettiin.
Kokonaan uusina, uloimman puolustusvyöhykkeen linnoituksina rakennettiin
nykyisen Kotkan kaupungin paikalle Ruotsinsalmen merilinnoitus ja satama (Rotšensalmskij
port i krepost), joka ei ollut enää ihannekaupunki vaan varuskunta
ja sotasatama. Sen parillakymmenellä hajallaan sijaitsevalla linnakkeilla
ei ollut suurta sotilaallista eikä kaupunkikuvallista merkitystä.
Ruotsinsalmen pohjoispuolelle rakennettu Kyminlinna (Kjomen), Kustaa III:n
sodan aikaiselle taistelupaikalle Viipurin ylisen tien varteen nykyiseen Valkealaan
rakennettu Utti sekä Savitaipaleen seudun Järvitaipale (Ozernoje)
olivat kaavamaisen symmetrisen bastionijärjestelmän mukaisia vartiolinnakkeita,
Savitaipalelle Saimaan vesialueen rajaa vartioimaan rakennettu Kärnäkoski
(Kjarnyj) oli sen sijaan maaston mukaan epäsymmetrinen. Anjalankoskelle
rakennettu pieni tähdenmuotoinen Liikkalan (Likkola) linnake jäi
pelkiksi maavalleiksi.
Lappeenrantaan, Savonlinnaan ja Kärnäkoskelle perustettiin Saimaan
laivaston tukikohdat, joiden yhteydenpitoa varten rakennettiin Telataipaleen,
Kukonharjun, Käyhkään ja Kutveleen kanavat.
Katariina Suuren kuoltua hänen poikansa Paavali I ei pitänyt tarpeellisena
ylläpitää Viipurin kuvernementin linnoituksia. Sen sijaan sotilaskeisari
Aleksanteri I kiinnitti erityistä huomiota perifeeriseen Suomeen myös
strategisessa mielessä. Se on ymmärrettävissä Napoleonin
sotien aiheuttaman yleiseurooppalaisen valtapiiripolitiikan ja Venäjän
pääkaupungin Pietarin läheisyyden kautta.
Kaponierijärjestelmään siirtyminen
1800-luvun alussa
Bastionijärjestelmää alettiin jo 1700-luvulla Etelä-
ja Keski-Euroopassa pitää vanhentuneena. Kehittynyt tykistö
mahdollisti yhä järeämpien aseiden sijoittamisen erillisiin
itsenäisiin puolustusasemiin, kaponiereihin ja lunetteihin, joiden ketjusta
kehittyi uusi linnoitusoppi, kaponierijärjestelmä. Se tuli Suomeen
venäläisen esivallan toimesta 1800-luvun alussa. Vuonna 1803 Aleksanteri
I seurueineen tekivät parin viikon mittaisen tarkastusmatkan linnoituksiin.
Sen aikana hän teki seurueeseen kuuluneille insinööriupseereille
lukuisia huomautuksia linnoitusten vanhanaikaisuudesta ja tehottomuudesta.
Matkan jälkeen siellä mukana ollut hollantilaissyntyinen insinöörikenraali
Jan Peter van Suchtelen esitti keisarille suunnitelman linnoitusten uudistamisesta
ja puolustustehon parantamisesta. Sen mukaan Kyminlinna, Utti ja Haminan linnoituksen
pohjoinen rintama oli rakennettava kokonaan uudelleen. Kärnäkosken
linnoitusta oli täydennettävä erillisin kaponierein Saimaan
Laivaston tukikohdaksi ja jo aiemmin suunnitellun Ruotsinsalmen telakan ja
sotasataman rakentaminen oli saatava toden teolla käyntiin.
Työt Kyminlinnassa ja Haminassa käynnistyivät saman tien.
Suvorovin Kyminlinna purettiin pois ja sen tilalle rakennettiin nykyinen viisipolygoninen,
kaksinkertaisen etuvarustuksen omaava, Suomen ainoa kaponierilinnoitus. Sen
vallihaudoista ulomman van Suchtelen suunnitteli siten, että viereisen
Kymijoen vesi voitaisiin ohjata sinne vesiesteeksi.
Haminan linnoituksen pohjoinen Kirkkojärven rintama purettiin kokonaan
ja sen paikalle rakennettiin kaponierijärjestelmän mukainen suuri
tiilinen Keskusbastioni sekä itsenäiseen puolustukseen tarkoitetut
etuvarustuksensa, kaponierit ja lunetit.
van Suchtelen sai työt pääpiirteissään valmiiksi
ennen ja seuraavaa Ruotsin ja Venäjän välistä sotaa, erästä
episodia Napoleonin sodista. Se johti koko Suomen liittämiseen Venäjään
autonomisena suuriruhtinaskuntana ja Viipurin kuvernementin, Pietarin näkökulmasta
katsottuna Vanhan Suomen liittämiseen 1812 Uuden Suomen, suuriruhtinaskunnan
yhteyteen.
Linnoitusten lakkauttaminen Ruotsin vastaisen rajan siirtyminen kauas Pohjanlahteen ja Tornionjokeen
teki suurin ponnistuksin rakennetut linnoitukset sotilaallisesti tarpeettomiksi.
Ne lakkautettiin pian sodan jälkeen vaikka rapautuvien muurien sisään
Haminaan, Lappeenrantaan, Kyminlinnaan ja Viipuriin jäikin venäläinen
varuskunta vallankumoukseen saakka. Vain Viapori säilytti tehtävänsä
merilinnoituksena, nyt venäläisenä saaden Ruotsinsalmen paikan
Kronstadtin etuvartiona ja nimen Sveaborgskaja krepost. Sen sijaan Venäjä
rakensi kokonaan uuden linnoituksen, Bomarsundin, Ahvenanmaalle varustautuakseen
mahdollisten hyökkäysten varalle Napoleonin sotien jälkeisessä
epävakaassa tilanteessa.
Viaporia ja Bomarsundia lukuun ottamatta sotilaallisen merkityksensä
menettäneet linnat ja linnoitukset muutettiin 1800-luvulla Suomen suuriruhtinaskunnan
ylläpitämiksi vankiloiksi, makasiineiksi tai Venäjän armeijan
arsenaaleiksi. Ne rappeutuivat lähes yhtä nopeasti kuin autioinakin.
Vain Loviisan edustalla Svartholman ja lakkautetun Ruotsinsalmen merilinnoituksen
uloimmat linnakkeen Fort Slava vähäistä ylläpitoa vartiolinnakkeina
jatkettiin siitäkin huolimatta, että niissä toimi samanaikaisesti
venäläinen vankila.
1850-luvulla alkanut Venäjän, Ranskan ja Turkin välisestä
uskonnollinen kiista laajeni myös Iso-Britannian ulkopoliittisia pyrkimyksiä
uhkaavaksi sodaksi 1853. Englantilais-ranskalaiset joukot marssivat Krimin
niemimaalle. Venäjän pelkäsi iskua myös Suomen suuriruhtinaskuntaan
ja käynnisti kiireen vilkkaa mittavat, uudenaikaiset patterityöt
Viaporissa. Entistä raskaamman tykistön patterit rakennettiin ruotsalaisten
bastionirintamien päälle kiertämään yhtenäisenä
länteen ja etelään suuntautuvana rintamana. Pienempiä
pattereita venäläinen sotaväki rakensi mm Haminaan, Ruotsinsalmeen,
Kyminlinnaan ja Tammisaareen.
Pelko osoittautui aiheelliseksi. Kesällä 1854 englantilais-ranskalainen
laivasto ilmestyi Pohjanlahdelle ja poltti rannikkokaupunkeja. Niissä
suomalaiset tervaporvarit rakensivat venäläisen sotaväen kanssa
turvakseen maapattereita. Samana kesänä vihollisen laivasto pommitti
Bomarsundia tuhoten sen täysin. Seuraavana kesänä se pommitti
Viaporia saaden aikaan paljon vaurioita rakennuksille. Kun vuorossa olivat
Hangon Gustavsvärn, Loviisan Svartholma ja Ruotsinsalmen Fort Slava,
tuho oli täydellinen.
1900-luvun linnoitustyöt
Krimin sota päätti monessakin mielessä linnoitusten rakentamisen.
Bastionilinnoituksille oli ominaista komeat muurit ja näyttävä
arkkitehtuuri, jolla viestitettiin viholliselle voimaa ja mahtavuutta. Myös
kaponierilinnoitukset oli tarkoitettu näkymään, pelotukseksi,
mutta nyt ei enää ollut kyseessä Välimerenmaiden renessanssiin
pohjautuvan ihannekaupungin suojaaminen vaan raskaan tykistön tehokas
sijoittelu varuskunnan suojaksi. Sen sijaan Krimin sodan pattereiden oli tarkoitus
sulautua maisemaan ja kätkeä sinne sijoitettu aseistus. Linnoitukset
muuttuivat synkiksi maakummuiksi, joiden tarkoitus ei enää ollut
paljastua viholliselle. Kansainvälinen kehitys osoitti, että tykistön
muuttuessa 1800-luvun kuluessa liikkuvaksi, linnoitusvaruskunnat osoittautuvat
tehottomiksi ja niiden rakennuskausi päättyi. Sotilasrakentamisen
painopiste siirtyi linnoittamattomiin varuskuntiin, jotka joita ei yleensä
enää sijoitettu kaupunkiin tai taajamaan vaan sen ulkopuolelle.
Myös yleinen asevelvollisuus, Venäjällä vuodesta 1878,
edellytti uudenlaista varuskuntien rakennustapaa - niitä Venäjä
rakensi Suomeen 1900-luvun alussa toista kymmentä samalla kun se linnoitti
ensimmäisen maailmansodan aikaan sekä Suomenlahden että Suomen
päätieverkoston täysin uudella periaatteella maastoon kätkien.
Myös Suomen ainoat omat linnoitustyöt, 1920-30-luvuilla Karjalan
Kannaksen poikki rakennettu Mannerheim-linja sekä toisen maailmansodan
aikainen lähes koko itärajan mittainen Salpa-linja ja Hankoniemen
poikki rakennettu Harparskog-linja edustavat 1900-luvun kansainvälistä
linnoitustaitoa mutta omaperäisenä sovellutuksena.
Источник: http://www.fort.fi |